Virastotontun aarre

 

Eräänä hiljaisena joulukuun iltana, kun sammuttelin valoja virastostamme, kuulin salissa hiljaista rapinaa. Sellaista, jonka kuulee juuri ja juuri, niin ettei ole ihan varma kuuliko mitään. Päätin kuitenkin mennä tarkistamaan. Ketään muita ei talossa ollut enää moneen tuntiin.

Rapinaa. Ja jupinaa. Pimeässä huoneessa. En laittanut valoja. Varovasti kurkistin sisälle ja jouluvalojen hämärrä valossa näin – tontun! Pieni mies kaivoi vanhan kirjoituspöydän laatikoita tuskastuneen oloisena. ”Täällä sen piti olla. Ei se ole täällä. Täällä se on ihan varmasti ollut. Ei se ole täällä,” tonttu jupisi itsekseen. Astuin huoneeseen ja rykäisin. Tonttu työnsi lipaston laatikon nopeasti kiinni ja jätti partansa väliin. ”Ai!”

Laitoin valot päälle. Hätäännys paistoi kutsumattoman vieraan valosta sokaistuneista silmistä. Hän kiskoi partaa irti jumiutuneesta laatikosta epätoivoisena.

”Rauhallisesti nyt vaan. Ei ole mitään hätää. En tee sinulle mitään. Anna minun auttaa,” rauhoittelin vierasta. Lähestyin pikkumiestä varovasti. Tonttu näytti hyvin epäluuloiselta, kiusaantuneelta ja hieman pelokkaaltakin.

”Mitä ihmettä sinä teet täällä? Mistä sinä oikein olet tullut? Ja kuka sinä olet?” kyselin samalla kun yritin varovasti avata laatikkoa satuttamatta pulaan joutunutta tonttua.

Sain kuin sainkin laatikon avattua. Hetken näytti, että vieraani pyyhältäisi saman tien pakoon, mutta sitten hän henkäisi ja katsoi minuun varovasti. ”No, olen paljastunut joka tapauksessa. Olen virastotonttu ja olen kadottanut aarteeni,” hän aloitti.

Tonttu kertoi asuvansa vanhan rakennuksemme vintillä, elelleensä siellä rauhallista eloa lähes kahden vuosisadan ajan. Virastotonttu oli jäänyt eläkkeelle läänien lakkauttamisen yhteydessä, aluehallintovirastojen aloittaessa. Olihan tuolloin moni muukin perinne joutunut romukoppaan. Romukoppaan olivat joutuneet myös tontut, joilla oli entisinä aikoina monia tärkeitä tehtäviä lääninhallituksissa. Muut tontut olivat jo muuttaneet pois virastosta, mutta tämä tonttu oli jäänyt vielä – ehkä vähän velvollisuudentunnostakin - hoitamaan vihonviimeistä tehtävää, jouluilon sytyttämistä viraston väkeen.

”Mitä sinä sitten etsit?” kysyin tontulta. ”Aarrettani. Jouluilon sytytintä. Se on ollut täällä samassa laatikossa kaikki nämä vuodet. Mutta nyt sitä ei ole missään.” Tonttu kääntyi jälleen laatikon puoleen, kaivoi, käänsi ja kurkki papereiden alle ja väliin. ”Millainen se on?” kysyin. Tonttu kuvaili sytytintä ja pian muistin esineen, jonka olin tuolta laatikosta löytänyt ja vienyt huoneeseeni. Utelias kun olen, olin uuteen taloon tultuani tutkinut jokaisen huoneen kaapin ja laatikon. Pyysin tonttua odottamaan ja menin huoneeseeni. Ikkunalaudalla oli viehättävästi tummunut tinainen pilli. Tai sellaiseksi sen olin kuvitellut.

Palasin tontun luokse ja näytin esinettä. Hymy nousi pienen miehen kasvoille. Helpotuksen huokauksen saattelemana hän iloitsi joulun pelastuneen. ”Et osaa edes kuvitella, mitä tapahtuisi jos emme saisi sytytettyä jouluiloa. Syksy on muutenkin ollut raskas. Viimeinenkin positiivisuuden pisara on käytetty asiakastyössä. Tunnolliset virkamiehet ovat jaksaneet ja tehneet tosi kovaa työtä. Jouluilon sytyttäminen on kuitenkin tärkeää paitsi virkamiehille niin erityisesti heidän läheisilleen kotona. Kyllä kai sinäkin tiedät millainen voi työstä väsynyt puoliso, isä tai äiti olla? Tai vaikkapa ystävä?” tonttu kysyi. Ja kyllä, tiesin sen varsin hyvin. Itsekin olin jo miettinyt, miten jaksaa vielä kerätä voimia joulun viettoon. Mieli tekisi vain nukkua.

Tonttu pyysi minua mukaansa. Yhdessä nousimme portaat viraston vintille ja kävelimme ikkunan luo. Ikkunalla oli kaunis lyhty. ”Tämä on jouluilo. Sytytetään se nyt yhdessä, niin koko viraston väellä on mukavampi joulu”, tonttu sanoi. Hän napsautti tinaista sytytintä ja iloinen liekki tarttui kynttilän sydämeen. Ja samalla tunsin joulun täyttävän myös minun sydämeni. Aarre oli löytynyt.

Iloista joulua ihan kaikille. Ja onnea tulevalle vuodelle 2016. Kiitos kuluneesta yhteistyön ja tekemisen vuodesta.

Terveisin Minna

PS. Aloitin joulusatuperinteen vuonna 2005 Karkkilan kaupunginjohtajana kertomalla kuntalaisille joulusadun kaupungin joulunavaustapahtumassa. Tämä on ensimmäinen joulusatuni ylijohtajana.

Itsenäisyyspäivänä 6.12.2015 Orimattilassa

 

Hyvät naiset ja herrat, hyvät juhlavieraat,

Terveisiä Rovaniemeltä. Palasin eilen työmatkalta, jossa yhdessä kollegoideni kanssa pohdimme suomalaisen aluehallinnon tulevaisuutta. Tiukan kokousohjelman välissä meillä oli mahdollisuus tutustua Lapin maakuntamuseon talven erikoisnäyttelyyn Wir waren Freunde – Olimme ystäviä. Saksalaisten ja suomalaisten kohtaamisia Lapissa 1940-1944. Näyttely oli äärimmäisen vaikuttava. Se kertoi toisaalta lappilaisten ja saksalaisten ystävyydestä toisen maailmansodan alussa ja toisaalta Lapin sodan karmeasta lopusta, hävityksestä, jonka saksalaiset jättivät jälkeensä poistuessaan maastamme.

Tuohon samaan ajanjaksoon liittyy myös Orimattilan kaupungin ja kaupunkilaisten kannalta merkittäviä tapahtumia itäisen rajamme takana. Tunnette paremmin oman kuntanne historian, mutta Orimattila on yksi eniten siirtoväkeä menetetystä Karjalasta vastaanottaneista kunnista. Oma kirvulainen mummoni ehti muuttaa ennen sotaa, mutta hänen siskonsa asettui niin ikään tänne Orimattilaan sodan jälkeen. Siitä johtuen vietin paljon lapsuuteni kesiä täällä Orimattilassa.

Hyvä juhlaväki,

Kaiken tämän jälkeen Suomi pystyi nousemaan. Tänä päivänä tämän hetken ongelmista huolimatta Suomi on osa vaurainta Eurooppaa. Eurooppa puolestaan on osa vaurainta maailmaa. Sotien jälkeen isämme ja äitimme jälleenrakensivat suursodan moukaroimasta Suomesta entistä ehomman ja veivät työllään kansakuntamme rikkaimpien joukkoon. Kansa joka kärsi sodasta lukemattomilla eri tavoilla, eheytyi vapauden, demokratian, yksilön oikeuksien ja esimerkiksi naisten oikeuksien vahvistamisen maailmanlaajuiseksi esikuvaksi. Ylpeilemme tänään maailman korkeatasoisimmasta opetuksesta, puhumattakaan esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuoltomme laadusta. On totta, että tämän hetken taloudelliset säästöt koettelevat hyvinvointimme rakenteita, mutta niistäkin huolimatta olemme monella tavalla etuoikeutettuja.

Kansakuntamme se osa, joka kärsi ja teki työtä, koki pohjattomilta tuntuvat menetykset kotonaan tai lähipiirissään isänmaalle annettujen uhrien muodossa. Tuo sama joukko lähetti 80 000 lastaan naapurimaihin turvaan ja asutti neljäsataa tuhatta karjalaista koteihinsa. Me suomalaiset muistamme hyvin miksi sota on suurin onnettomuus, mihin ihminen tai kansa voi joutua. Suomessa monet perheet joutuivat luopumaan jäsenistään kaatuneina tai sodan kauheuden rikkomina ja murtamina. Osa menetyksistä koettiin rikkoutuneina perheinä - sotalapsista kaikkiaan 15 500 jäi pysyvästi uuteen kotimaahansa. 

Kansakuntamme siis ymmärtää hyvin miksi hädässä on autettava, miksi tarvitsijalle on tarjottava.

Moni on sanonut, autetaan ensin omiamme ja katsotaan sitten muita. Jos tällä tarkoitettaan, että suojataan omiamme ja suojataan vaurautemme eli kykymme tehdä hyvää myös muille – olen samaa mieltä. Mutta jos tällä tarkoitetaan, että autetaan omiamme ja jätetään muut avutta – en voisi olla voimakkaammin toista mieltä. On meidän vuoromme auttaa.

Itsenäisen Suomen valmistautuessa kohta koittaviin 100 -vuotisjuhliinsa, olemme tilanteessa jota joudumme pohtimaan ristiriitaisin tuntein. Pelko on saapunut Eurooppaan, Pohjolaan ja Suomeen. Pelko on tullut taloudellisena ahdinkona, huolena tulevaisuudesta. Pelko on tullut huolena ilmastonmuutoksesta ja sen aiheuttamasta vesikadosta. Pelko on tullut sotina Euroopassa ja Euroopan lähialueella.

Tilanne Euroopassa on muuttunut nopeasti. Vielä vuoden 2003 Europan Unionin turvallisuusstrategian johdannossa todetaan, että ”Eurooppa ei ole koskaan aikaisemmin ollut yhtä vauras, turvallinen ja vapaa. Euroopan historiassa on 1900-luvun alkupuoliskon väkivaltaisen kauden jälkeen seurannut ennen kokematon rauhan ja vaurauden aika”. Ajat ovat nyt todella toiset. Turvallisuuden tilalle on astunut pelko.

Pelon seurauksena Suomeemme on saapunut turvapaikanhakijoita. Pelko on vaarallinen asia. Pelkääjä tarttuu aseeseen ja hyökkää silloin kun pitäisi rakentaa rauhaa. Ainoa asia joka on vielä pahempaa kuin 100 viatonta uhria Pariisin kaduilla on 1000 viatonta uhria sotatantereiden väistämättöminä siviiliuhreina. Viattoman siviiliuhrin isä, äiti, puoliso, veli tai sisko radikalisoituu vihassaan viattoman uhrin vuoksi.

Hyvät naiset ja herrat,

Eurooppaa ravistelee pakolaiskriisin lisäksi kansainvälisen terrorismin uhka. Eräs tutkija listasi kahdeksankymmentäluvulla kylmän sodan kauden kolmannen maailman sotien menestystä kriisienhallintaoperaatioina ja havaintonaan opetti välttämään pitkittyneitä konflikteja. Nykyisen uhkamme syyt ovat Lähi-Idän konfliktien sarjan koko historiassa.

Sotataidon oppi-isä, kiinalainen Sun Tsu totesi parhaimman kenraalin olevan sen, joka voittaa ilman taistelua. Nyt Pariisin jälkeen on Euroopassamme todettava, että emme onnistuneet – ja meillä tarkoitan koko länsimaisten, demokraattisten ja vauraiden valtioiden yhteisöä – ennaltaehkäisemään sotaa terrorismia vastaan.

Terrorismin syyt eivät nouse väkivallan ideologiasta. Terrorismin syyt ovat epätoivo, epäoikeudenmukaisuuden kokemus, lähimmäisten kärsimyksen todistaminen, kokemus sorrosta joka ruokkii epäinhimillisiä tekoja. Vauraiden länsimaiden strategiana on oltava nyt: Miten hyökkäämme vauraudella kaikkialla terrorismin juurten kimppuun. Miten iskemme hyvyydellä pahuuden kasvualustaan? Samalla kun meidän siis on hallittava vallitseva kriisi mahdollisimman hyvin ja taitavasti, meidän on hallittava – estettävä – tulevat kriisit.

Terrorismin torjuntaa tehdään monella tavalla laajalla rintamalla. Pariisin ilmastokokous on myös terrorismintorjunnan strategista tasoa. Jo nyt jotkut ilmastotutkijat arvioivat, että osasyyllinen Lähi-Idän humanitaariseen kriisiin väkivallan lisäksi on ollut kuivuuden aiheuttama.  Saamalla ilmastonmuutos hallintaan, koetamme estää maapallon eräiden asuttujen osien muuttumista elinkelvottomaksi. Maapallon asiasta on tullut kaikkien sen asukkaiden asia. Ilmastonmuutoksen hallinnasta on tullut esimerkki maailmanlaajuisen turvallisuuspolitiikan tarpeesta.

Olemme viime aikoina kansallisessa turvallisuuspoliittisessa keskustelussamme puhuneet paljon kokonaisturvallisuudesta – koska aikamme on sellainen mikä se on. Eurooppaa ravistelee pakolaiskriisin lisäksi siis kansainvälinen turvallisuustilanne Lähi-Idässä, Pohjois-Afrikassa sekä jäätymisen merkkejä osoittava Ukrainan kriisi, joka vaikuttaa voimakkaan jännitteisesti Euroopan ja Venäjän suhteissa. Pariisin terrori-iskujen jälkeen luemme päivittäin uutisia Eurooppaa koskevista uhkatilanteista samalla kun Eurooppa kokoaa sotilaallista koalitiota kansainvälistä terrorismia vastaan.  Perinteisten turvallisuustoimijoiden voimavarat ovat olleet keskustelun ytimessä ja tämä on tärkeää – valtion erityinen tehtävä on yhteiskunnan turvallisuuden ylläpitäminen. 

Hyvät naiset ja herrat,

Julkinen hallinto toteuttaa laajaa turvallisuuskäsitystä ja kokonaisturvallisuutta useilla eri tasoilla. Minulla on ollut ilo palvella kansakuntaamme julkisissa palvelurakenteissa – kansanedustajana, kuntakentässä ja nyt valtionhallinnossa, joille näille kaikille on arvoissa yhteistä suomalaisen oikeusvaltion toteutuminen, demokratian ylläpitäminen – vapauden, vakauden ja vaurauden edistäminen suomalaisessa yhteiskunnassa.

Kun nyt puhumme uusista peloistamme kansainvälisestä terrorismista radikalisoitumisen kautta – teemme jatkuvasti parasta työtä syrjäytymisen ja radikalisoitumisen ehkäisemisessä vahvistaessamme hyvinvointiamme julkisen hallinnon perustyöllä.  Koko yhteiskunnan riskienhallinnassa tarvitaan laajaa toimijoiden yhteistyötä. Ongelmien ennaltaehkäisy edellyttää tietoon perustuvaa ennakointia. Viimeisen vuoden turvallisuushaasteet suomalaisessa yhteiskunnassa alleviivaavat sitä, että olemme olleet oikealla tiellä.

Turvallisuuden vahvistamisessa ja toteutumisessa tarvitaan kaikkia. Meillä jokaisella on tärkeä rooli tuossa työssä, kotona isinä ja äiteinä, työpaikalla avainhenkilöinä sekä laajemmin yhteiskunnassa vastuullisina ja tiedostavina keskustelijoina. Vallitsevassa tilanteessamme esimerkiksi juuri nyt usealla tasolla keskeinen haaste on turvapaikan saaneiden kotouttamisen onnistuminen, tällä turvaamme uusien suomalaisten nopean siirtymisen Suomen hyvinvoinnin vahvistajiksi sekä ehkäisemme syrjäytymisen riskit.

Julkinen keskustelu on Suomessa koventunut. Sosiaalisen median nimettömyydessä heitellään uhkauksia ja vihapuhetta kuin ennen syrjäkuppiloiden peräpöydissä. Kun jokainen voi tänään toimia mediana, myös sananvapauden harjoittajan vastuu on kasvanut. Sananvapautemme on pyhä ja arvokas asia demokratian ja oikeusvaltion vahvimpina ilmentyminä. Toivon kovasti, että sanan ja kokoontumisvapauden harjoittajat tänään mittelisivät vain näkemystensä perustelujen vahvuudella.

Suomalaisten on yhteisesti tuomittava jyrkästi kaikenlainen väkivaltaisuus, henkinen ja fyysinen, sekä toisten omaisuuden tuhoaminen millään verukkeella. Meidän on tuomittava myös rasismi.

Rasismi on käsite, jossa ihminen luokitellaan jonkin ominaisuuden mukaisesti. Vielä viisikymmenluvulla mm. Heikki Waris kuvasi 1952 julkaistussa tutkimuksessaan: Hämäläiset ovat jäykkiä, jäyhiä ja harvapuheisia, mutta luotettavia, asiallisia ja työteliäitä. Topeliuksen Maamme-kirja toteaa että karjalainen on vilkkaampi, iloluontoisempi, uteliaampi, puheliaampi ja ystävällisempi kuin muuta maanmiehensä, mutta myös koreilunhaluisempi, kerskaavampi ja hyvin taipuvainen kauppaan. Kaikki luonnehdintoja, jotka eivät esimerkiksi meillä viranomaisessa olisi enää mitenkään mahdollisia. Olennaista on, että karjalainen kulttuuri rikastutti uuden asuinseutunsa ja teki taas suomalaisuudesta jalostetumpaa.

Hyvät ystävät, meidän on löydettävä kanavat rakentavaan keskusteluun. Ehkä voisimme kokeilla uudenlaisen rakenteen synnyttämistä julkisiin kohtaamisiin. Marssittakaamme ongelmien vastakkaiset näkemykset parhaine puhujineen toisiaan vastaan julkisiin esiintymisiin, haastakaamme parhaat perustelut esiin. Menetelmä on tuttu vaalitenteistä, mutta puolueiden puheenjohtajien lisäksi keskusteluun kutsutaan kulloisenkin haasteen kannalta olennaiset tahot. Keskustelut toistettaisiin muutaman kerran vuodessa joka vuosi – ei vain vaalivuosina. 

Lähi-Idässä on käynnissä sisällissota, joka kääntää ihmisiä toisiaan vastaan ja murtaa mieliä. Kotinsa ja perheensä menettänyt, pahuutta todistanut tarvitsee apua paitsi suojan ja ravinnon muodossa, myös rakentamaan minuutensa uudelleen. Jos uudelleenrakennus tapahtuu pelossa ja vihamielisessä ympäristössä – korjaus ei onnistu. Jos annamme turvallisen – suomalaisen – kodin, olen varma, että saamme suomalaisuuteen uusia rikkauden lähteitä.

Meidän on uudessa ajassamme löydettävä ihmisyys ja esi-isiemme lähimmäisenrakkaus uudelleen. Suomi voisi ottaa huomattavasti nykyistä aktiivisemman roolin kansainvälisessä turvallisuustyössä. Voisimme kertoa tarinamme kansakuntamme vaikeiden alkuaskeleiden kautta. Keinona voisi olla uhrausten ja ankaran työn kautta rakennetun yhteiskunnan rakennuspiirustusten vieminen kaikkialle sinne, missä tiekarttaa tarvitaan. Tämä on tehtävä, ei neuvoen, vaan vain onnestamme iloisina - nöyränä esimerkkimme kertoen. Ja kun esimerkki on kerrottu, annetaan myös konkreettista apua. Kohdennetaan hyvinvointihankkeita sinne, missä sitä kipeimmin tarvitaan - voiteeksi sydämen hyvyydelle. Kun tuo apu viedään kotimaisten yritysten palveluina, rakennetaan hyvyyden pesäkkeistä sillanpäitä myös uudelle kansalliselle kasvulle. Hyväntekijät muistetaan ja erityisesti hyvä työ tekijäänsä kiittää.

 Hyvät ystävät,

Lopuksi on kiitosten aika. Me aikamme aktiiviset kansalaiset arjen aherruksen lomassa usein ja ymmärrettävästi kohdennamme huomiomme päivän haasteisiin, huolehdimme huomisesta ja kiihtyvässä kehityksessä vauhtimme vastuissamme lisääntyy tasaisesti. Itsenäisyyspäivänä juhliessamme vapauttamme, vakauttamme ja vaurauttamme kiitämme tämän kaiken mahdollistajia, kansakuntamme rakentajia, sotavuosien onnettomuuden voittajia, sotiemme veteraaneja ja yhteiskuntamme jälleenrakentajia – isoisiämme ja –äitejämme – joista moni vielä on joukossamme muistuttamassa arvojemme perustasta, voimamme syvyydestä. Luotamme nuorisoomme taas meitä viisaampina oppimaan kokemuksistamme. Koemme vastuumme perinnöstä suurena velvoitteena ja innoittajana pyrkiessämme parempaan huomiseen itsenäisyyttämme juhlien.

Toivotan kaikille mitä parhainta itsenäisyyspäivää.

Ristiriitaisissa tunnelmissa

Onneksi ei aina tarvitse olla ehdotonta mielipidettä kaikista asioista. Niin kuin nyt esimerkiksi tästä turvapaikanhakijoiden vyörystä Suomeen ja Eurooppaan. Seuraan tilannetta hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa.

Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että hädässä olevia pitää auttaa. Voin vain kuvitella mitä tuskaa kotimaansa pelossa tai köyhyydessä jättäneet ihmiset kokevat. Sanotaan, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Mutta on vaikea kuvitella, että olisi lottovoitto joutua jättämään kotinsa ja perheensä ja joutua kylmään pohjoiseen maahan, täysin vieraaseen kulttuuriin. Kaikki eivät selviä matkasta hengissä, perheet hajoavat ja traumat jättävät ikuiset jälkensä.

Otin eilen kantaa maahanmuuton riskeihin. Totesin, että suurimman uhan muodostaa suomalaisten keskuudessa syntyvät ääri-ilmiöt, rasismi ja väkivaltaisuus. Lausuma oli tarkoituksella kärjistetty ja teki tehtävänsä provosoimalla sosiaalisessa mediassa lievästi sanottuna värikästä keskustelua. Ovatpa aktiivisimmat innostuneet lähettämään ihan henkilökohtaista sähköpostiakin. Kielenkäyttö synnyttää kylmiä väreitä. 

Polttopulloja vastaanottokeskusten pihalle heittelevät suomalaiset pelottavat minua ihan ihan oikeasti. Lyhyellä tähtäimellä riskit liittyvät juuri meihin suomalaisiin ja meidän kykyymme sopeutua muutokseen. Pitkällä tähtäimellä riskejä ovat myös terrorismin soluttautuminen maahamme ja kotoutumisen epäonnistuminen.

Suvaitsevaisuudestani huolimatta on pakko myöntää, että ymmärrän myös ainakin joitakin maahanmuuton ärtymystä aiheuttavia syitä. Suomen talous on heikossa hapessa, valtiontaloudessa on tiedossa isoja kansalaisten arkea koettelevia leikkauksia ja työttömyys jäytää suomalaisten hyvinvointia ja itsetuntoa. Kriisi ei olisi voinut tulla meidän suomalaisten kannalta juuri ikävämpään ajankohtaan. Valitettavasti kriisit eivät kuitenkaan kysy sen enempää aikaa kuin paikkaakaan. Kiusaus asettaa turvapaikanhakijoiden tuki ja omien heikoimpien kansalaisten pärjääminen vastakkain on suuri.

Empatian tunteita ja auttamishalua herättävät helposti pienet lapset, äidit ja vanhukset. Työikäiset terveet miehet turvapaikanhakijoina herättävät ärtymystä myös minussa vaikka kuinka yritän taistella tuota tunnetta vastaan. Mikä minä olen tuomitsemaan kun en tunne jokaisen tarinaa. Eikä minun tarvitsekaan tuntea. Sitä varten meillä ovat vastaanottotoimintaa tekevät viranomaiset, jotka parhaansa mukaan selvittävät, onko avuntarve todellinen. Ja jollei ole, pikakäännytys toivottavasti toimii.

Tilanne on uusi niin koko Euroopassa kuin erityisesti Suomessa. Vastaavaa kansanvaellusta ei ole nähty toisen maailmansodan jälkeen. Siksi sitä on niin vaikea ymmärtää ja ehkä jopa hyväksyä. On vain yritettävä. Ristiriitaisissa tunnelmissa.

Vale, emävale, tilasto

Yksi helpoimmista säästökohteista on virkamieskunta. Näin tuntuu moni ajattelevan. Viimeksi teemaan tarttui A-P. Pietilä, Etelä-Suomen Median julkaisujohtaja ja pääkaupunkiseudun suurten kaupunkilehtien vastaava päätoimittaja. Pietilä ihmetteli laajalle levinneessä kolumnissaan virkamieskunnan suuruutta. 530.000 virkamiestä julkisen hallinnon palveluksessa. Kamalan paljon. Virkamiesten työaikaa pidentämällä, pärjätään hänen mukaansa jopa 15.000 virkamiestä vähemmällä.

Voi olla. En ryhdy siitä väittelemään. Myös minun mielestäni meillä virkamiehillä on pitkät lomat ja ilman muuta niistä pitää pystyä neuvottelemaan.

Mutta ketä ovat nuo sadat tuhannet virkamiehet? Kunnissa ja kuntayhtymissä työskenteli viime vuonna 430.000 virkamiestä tai työntekijää, valtiolla vajaat 80.000. Määrä on pienentynyt viime vuosina rajusti. Vuonna 2000 valtion leivissä oli 124.000 palkansaajaa.

Valtio ja kunnat ovat viime vuosina ulkoistaneet ja yhtiöittäneet runsaasti toimintojaan. Yhä useamman entisen virkamiehen työasussa lukee tänä päivänä ISS, L&T, CGI tai jotain muuta vastaavaa. Yhä harvemmin julkishallinnon palkkalistoilta löytyy enää siivoajia, vahtimestareita, kuljettajia tai it-henkilöitä. Tämä vääristää myös palkkatilastoja. Pietilän kolumnissa todettiin, että julkishallinnon palkat ovat nousseet yksityistä sektoria nopeammin. Mikään ei kuitenkaan valehtele enemmän kuin keskiarvo. Kun esimerkiksi valtion työpaikat ovat vähentyneet ja jäljelle jäävät vain korkeasti koulutetut tietotyöläiset, keskimääräiset ansiot tilastoissa todellakin ovat nousseet. Yksittäisten virkamiesten tilinauhoissa ei kuitenkaan ole tapahtunut radikaalia muutosta.

Valtion työpaikoista 40 prosenttia sijoittuu ns. turvallisuustoimintaan eli suurimmat ammattikunnat työskentelevät puolustusvoimissa, poliisissa, rajavartiostossa ja rikosseuraamusvirastossa eli vankiloissa. Valtion aluehallinnossa työskentelee 8.000 virkamiestä, joista 1.200 aveissa ja loput elyissä.

Suurin osa noista parjatuista virkamiehistä työskentelee kunnissa ja kuntayhtymissä. Suurin ammattiryhmä ovat 115.000 terveydenhuollon ammattilaista kuten sairaanhoitajat ja lähihoitajat. Lääkäreitä on julkisella sektorilla noin 16.000. Opetusalalla toimii yli 70.000 virkamiestä ja sosiaalihuollossa 50.000 esimerkiksi vanhusten ja vammaisten palveluissa. Kuntien hallintotehtävissä on arvioitu olevan noin 40.000 työntekijää.

Reiluun puoleen miljoonaan julkishallinnon työntekijään mahtuu siis monenlaisia ammattilaisia. Yhteistä heillä kuitenkin on, että he tekevät tärkeää työtä kansan ja kuntalaisten palveluksessa. Ihan jokainen. Turhia ihmisiä ei ole. Turhia tehtäviä saattaa olla, mutta ei ole työntekijöiden vastuulla vaan valtion ja kuntien päätöksentekijöiden.

Hyvän johtamisen vallankumous

Osallistuin viime viikonloppuna Suomen Partiolaisten Johtajatulet-tapahtumaan, jossa 1600 suomalaista partiojohtajaa ja johtajaikäistä vaeltajaa kokoontui yhteen pohtimaan johtamista ja kehittymään siinä paremmiksi.

Tapahtuma oli yksi partiotaipaleeni hienoimpia kokemuksia. Johtajatulilla yhdistyi partion tärkeimmät elementit. Opittiin uutta, koettiin elämyksiä, tutustuttiin uusiin ihmisiin sekä tavattiin vanhoja tuttuja. Viikonlopun aikana puhalsin ilmapalloon johtamisajatuksia, makasin satojen partiolaisten kanssa avoimen tähtitaivaan alla muistellen parhaimpia partiohetkiäni, biletin vesiselvänä johtajaikäisen tyttäreni kanssa metsädiscossa, nukuin parhaimpien partioystävieni kanssa kylkikyljessä yhteisessä teltassa, saunoin telttasaunassa, kypsensin ankanrintaa trangialla ja jaoin sadoille ruokaa leirikeittiössä.

Huikean hienojen elämysten lisäksi tapahtumalla oli toinen vieläkin tärkeämpi tavoite; käynnistää suomalaisen johtamisen vallankumous.

Suomen Partiolaisten puheenjohtaja Anna Munsterhjelm on kiteyttänyt tavoitteen loistavalla tavalla: ”Tässä maassa tarvitaan lisää hyvää johtajuutta. Tarvitsemme lisää niitä tyyppejä, jotka nostavat ikävissäkin tilanteissa käden pystyyn ja sanovat, että minä voin hoitaa tämän, tulkaa mukaan, pidän teistä huolta. Tarvitsemme heitä, jotka näkevät, missä on maali ja osaavat rakentaa kaikille mahdollisimman hyvän reitin sitä kohti.”

Annan johtopäätös oli, että hyvään johtajuuteen tarvitaan hyviä johtajia. Siksi hän yhdessä muiden tapahtuman tekijöiden kansa päätti aloittaa vallankumouksen omista joukoista ja koota Suomen partioaikuiset yhteen.

Olen tehnyt johtamista työkseni pian 12 vuotta ja sitä ennen toiminut johtajatehtävissä lukuisissa luottamustehtävissä. Partiojohtajana aloitin jo paljon aikaisemmin 13-vuotiaana partiojohtajana. Olen opiskellut johtamista yliopistossa ja käynyt useita eripituisia johtamiskoulutuksia. Kaikesta kokemuksestani huolimatta sain viikonlopulta valtavan paljon.

Tapahtuman ydin oli lähes kuudessakymmenessä workshopissa, jossa opittiin ja keskusteltiin johtajuudesta. Omissa workshopeissani pohdittiin ammattikonsultin avulla johtajan ajanhallintaa ja Mikkelin hiippakunnan piispan johdolla johtamisen arvoja ja niiden näkymistä omassa toiminnassamme. Teemoina oli tarjolla lisäksi palautteen antamista, itsensä johtamista, laatuajattelua, karismaa, konflikteja ja paineen alla johtamista, monikulttuurisuutta, mentorointia, työhyvinvointia, ryhmän resurssien hyödyntämistä ja paljon paljon muuta. Tarjonta olisi tuonut uutta ajateltavaa kenelle tahansa ammattijohtajalle, puhumattakaan tapahtumaan osallistuneista nuorista johtajista.

Monista partiojohtajista on tullut myöhemmässä elämänvaiheessa ammattijohtajia. Ja päinvastoin. Yllättävän monelta johtajalta löytyy taustalta partioharrastus. Partio kasvattaa tietynlaisia johtajia, joiden tekemisessä heijastuvat partioihanteet ja kasvatustavoitteet. Tärkeitä asioita ovat ihmisyyden näkeminen arvokkaana, erilaisuuden näkeminen rikkautena, kykyä asettua toisen asemaan, yhteisvastuullisuus, reiluus ja omien tunteiden ja mielipiteiden ilmaiseminen tilanteeseen sopivalla tavalla. Tärkeää on myös kyky toimia ryhmässä ja ryhmää laajemmassa organisaatiossa, halu osallistua yhteisten asioiden hoitamiseen, oman ja muiden kulttuurien arvostus sekä kyky ymmärtää itsensä osaksi paikallista, kansallista ja kansainvälistä yhteisöä. Ei hassumpia tavoitteita ihan kenen tahansa suomalaisen tavoiteltaviksi.

Suomessa on noin 55.000 partiolaista. Lähes kymmenen prosenttia heistä on käynyt partiojohtajakoulutuksen. Tämä joukko toimii erinomaisina muutosagentteina suomalaisen johtamisen vallankumouksessa. Ja tuota vallankumousta Suomessa tarvitaan enemmän kuin kipeästi. Suomalainen yhteiskunta huutaa hyvää johtamista perään. Sitä kaipaa niin työelämä kuin poliittinen päätöksenteko. Nyt tarvitaan vastuunottoa ja yhdessä tekemistä, juuri niitä asioita, jotka meille partiolaisille ovat perusasioita.

Hyvä paha valvonta

Luonani kävi alkuviikosta hyvin väsynyt yrittäjä. Hän halusi puhua normeista. Eteläsuomalainen rakennusfirman toimitusjohtaja koki, että häntä käsitellään jatkuvasti rikollisena, vaikka hän parhaansa mukaan yrittää rakentaa suomalaisille taloja, työllistää useita ammattilaisia, maksaa veronsa ja yrittää kaikin puolin pitää kiinni rakentamisen laadusta ja työntekijöittensä hyvinvoinnista.

Työmaalla oli käynyt työsuojelutarkastaja. Työmaalta ei löytynyt kirjallista tavaransiirtosuunnitelmaa kun omakotitalon pienellä työmaalla tavarat kulkevat kulloinkin tarkoituksenmukaisimmalla tavalla ja suunnitelmat on työnjohtajan korvien välissä. Työmaalta ei löytynyt kirjallista luetteloa vaarallisista aineista kun vaarallisimmat aineet ovat tavanomaisia maaleja. Ja välipohjassa työskentelevillä työmiehillä ei ollut valjaita koska valjaat olivat jatkuvasti tiellä ja aiheuttivat kompastumisvaaran. Tarkastuksella sovittiin, että yrittäjä valvoo taas yhden kesäyön ja kirjoittaa nuo kirjalliset suunnitelmat, vaihtaa rakennustelineet saksinosturiin ja pojat laittavat välipohjassa turvavaljaat ja yrittävät olla kompastumatta. Tarkastaja lupasi perua uhkasakon kun asiat ovat kunnossa.

Virastossamme on työsuojeluosasto. Kävin kesällä tutustumassa kenttätyöhön ja pääsin työsuojelutarkastajan kanssa kiertämään rakennustyömaita. Tarkastuksilla näki tekemistä aivan laidasta laitaan. Oli erinomaisia työmaita, joissa asiat ja asenteet olivat kunnossa. Ja oli työmaita, joissa oikein mikään ei ollut kunnossa. Varsinkaan asenteet. Ihaillen seurasin tarkastajamme työtä, maalaisjärjen käyttöä ja rakentavaa asennetta. Pahimpiin epäkohtiin puututtiin, muuten ohjattiin ja sovittiin. Yhtään niuhottamista tai uhkailua en havainnut. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö sellaistakin joskus voisi sattua. En yhtään epäile yrittäjien kertomuksia, tai ainakaan kaikkia kertomuksia. Osa lentävistä legendoista on toki välillä väritetty kaikilla paletin väreillä.  Mutta niin yrittäjät kuin tarkastajatkin ovat erilaisia. Ihan varmasti löytyy tarkastajia, jotka ovat väärässä ammatissa.

Työsuojelutoiminnan alkuperäinen tarkoitus ei ole ollut kiusata yrittäjiä, vaikka se monesta siltä tuntuukin. Työturvallisuudesta huolehtiminen suojaa sekä työntekijää että yrittäjää. Työntekijä haluaa päästä turvallisesti illalla töistä kotiin. Yrittäjälle taas kunnossa olevat työsuojeluasiat ovat oikeusturva tilanteessa, jossa jotain on päässyt sattumaan. Piittaamattomuus ja huolimattomuus työantaja-asemassa saattaa johtaa oikeusistuimissa koviinkin tuomioihin, jotka pahimmillaan kaatavat koko yrityksen.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö säätelyssä ja niihin perustuvissa vaatimuksissa olisi menty liian pitkälle. Ensinnäkin isojen ja pienten yritysten välillä on eroa. On kummallista, että kahden hengen pitopalvelun pitää täyttää samat vaatimukset kuin kymmenien työntekijöiden laitoskeittiön. Erilaisilla normeilla on suora yhteys yritysten kustannuksiin, kilpailukykyyn ja sitä kautta työllisyyteen.

Pohjimmiltaan on kyse luottamuksesta. Me elämme valitettavasti tällä hetkellä epäluottamusyhteiskunnassa. Sen sijaan, että lähtökohtana olisi luottamus, perustuu lainsäätömme epäluottamukseen. Kun yksi toimii väärin, 99 kärsii tiukasta säätelystä. Ahtaat normit eivät jätä tilaa ajattelulle, innovaatioille tai edes maalaisjärjelle. Tuossa ahtaassa välissä työskentelevät paitsi yritykset niin tosi asiassa myös virastomme valvovat virkamiehet.

Jos olisin pääministeri

Muiden suomalaisten rinnalla olen seurannut yhteiskuntasopimusneuvottelujen haparoivia ensi askelia. Välillä tuntuu, että aloitteiden tekijät rynnivät kuin norsut lasikaupassa. Ja toisaalta tuntuu, että laajempi osanottajakunta on vetäytynyt siilipuolustukseen korviaan kouristuksenomaisesti pidellen. Puhe kulkee kaukaa ohi. Ja minua harmittaa.

Ei näin! Asiat kannattaisi tehdä ihan toisin. Olisi kannattanut tehdä niin alusta asti.

Jos minä olisin pääministeri, kutsuisin kaikki asianomaiset työpajaan ja ideariiheen. Käskisin jättämään harmaat puvut ja pönäkät tittelit kotiin ja tulemaan paikalle avoin mielin uutta etsimään. Paikaksi en missään nimessä valitsisi valtioneuvoston linnaa enkä edes hotelli Korpilahden jäykkää auditoriota vaan rennon luovan ympäristön.

Porukka jaettaisiin sekalaisiin ryhmiin ja laitettaisiin puhtaalta pöydältä kuvaamaan, missä me nyt olemme ja miten olemme sinne tulleet. Kun nykytilasta olisi yhteinen näkemys, asetettaisiin tavoitteet yhdessä. Jälleen puhtaalta pöydältä. Ei syötettäisi valmiiksi annettua viiden prosentin tuottavuustavoitetta vaan yhdessä mietittäisiin missä tilanteessa kansantaloutemme, vientimme, työelämämme ja yhteiskuntamme ylipäätänsä pitäisi olla viiden vuoden kuluttua. Asetettaisiin tavoitteet aidon oikeasti yhdessä. Ehkä saattaisimme päätyä kurkottamaan jopa pidemmälle. Tai keksiä uusia vielä parempia tavoitteita, joita itse on olisi osannut edes ajatella.

Ja tärkeimpänä jokaiselle tehtäisiin kysymys, mitä minä ja minun edustamani taustaryhmä on valmis osaltaan tekemään, jotta tuohon tavoitteeseen päästään. Ei siis veitsi kurkulla vaadittaisi antautumaan vaan jokaiselle tarjottaisiin mahdollisuus osallistua. Kuunneltaisiin toisia ja mietittäisiin, mitä voisimme tehdä toistemme tavoitteita tukeaksemme. Olisiko asiamme ja agendamme yhdistettävissä? Ja mihin sillä tiellä päädyttäisiin ja riittääkö se? Mitä tarvitaan lisää ja voinko minä venyä vielä vähän lisää? Ainoa vaatimus olisi, että jokaisen on osallistuttava.

Näin minä sen tekisin, jos olisi pääministeri. Mutta en ole.

Mikä ihmeen aluehallintovirasto?

Olen työskennellyt Etelä-Suomen aluehallintovirastossa kohta kaksi kuukautta. Valtioneuvosto nimitti minut viime syksyä virkaani samana päivänä kun sosiaalisessa mediassa puhkesi niin sanottu Wiski-gate. Ystäväni ja tuttavani oppivat kerta heitolla tuntemaan tulevan työnantajani. Vai oppivatko sittenkään?

Aluehallintovirasto eli lyhyemmin AVI tunnetaan julkisuudessa virastona, joka kieltää kaiken järkevän toiminnan järjettömillä kielloilla. Ja vielä veronmaksajien rahoilla. Mihin ihmeeseen tällaista viranomaista tarvitaan?

Lainsäädäntö määrittelee aluehallintovirastojen tehtäväksi alueellisen yhdenvertaisuuden edistämisen lainsäädännön toimeenpano-, ohjaus ja valvontatehtäviä hoitamalla.Visionamme on, että "Suomi on tasa-arvoinen, hyvinvoiva ja turvallinen yhteiskunta". Aluehallintoviraston roolina tuon tavoitteen toteuttamisessa on olla "yhdenvertaisuutta edistävä, asiakkaiden, kumppaneiden ja työntekijöiden arvostama, eettisesti toimiva monialainen asiantuntija ja yhteistyökumppani".

Etelä-Suomen aluehallintovirasto toteuttaa noita tavoitteita alueella, jolla asuu noin 2,3 miljoonaa asukasta eli yli 40 prosenttia suomalaisista. Alueellamme toimii viisi maakuntaa ja 64 kuntaa. Työllämme on suuri vaikutus suomalaiseen yhteiskuntaan ja suomalaisten elämään.

Aluehallintovirastojen toimintaa ohjaa koko joukko lainsäädäntöä ja asetuksia, kahdeksan eri ministeriötä ja hyvin yksityiskohtainen tulossopimus. Tehtävämme ja päätösvaltamme on tiukasti normiohjattua.Virkamiesten tehtävänä on lupien ja valvonnan avulla varmistaa lainsäädännön tavoitteiden toteutuminen.

Virastomme arvoja ovat asiakaslähtöisyys, oikeudenmukaisuus, vastuullisuus ja yhteistyöhakuisuus. Avien kanssa on helppo asioida silloin kun asiat ovat kunnossa. Pystymme olemaan varsin nopeita ja joustavia silloin kun asiakas on ymmärtänyt toiminnan tavoitteet ja reunaehdot. Toimintamme vaikuttaa varmasti joskus ihan päättömältä ja virkamiehemme pikkutarkoilta pilkunviilaajilta. Juuri tuollaiselta asiat näyttävät ihan varmasti silloin kun iltapäivälehdissä kerrotaan osatotuuksia ja haetaan myyviä otsikoita. Entisenä toimittajana tiedän, että mikään ei pilaa hyvää skuuppia yhtä tehokkaasti kuin faktojen tarkistaminen.

Aluehallintovirastojen toimintaa tunnetaan todella huonosti. Se ei ole ollut tavoitteemme. Ei kaikkien tietysti tarvitse kaikkea meistä tietääkään, mutta ainakin itse toivoisin suomalaisten tietävät kuinka hienoa työtä virkamiehemme tekevät puolustaessaan kansalaistemme oikeuksia toimiviin ja laadukkaisiin yksityisiin ja julkisiin palveluihin.

Sen vuoksi olen aloittanut pitämään tätä blogia. Yritän kertoa täällä toimintamme kannalta ajankohtaisista asioista ja ilmiöistä, joiden uskoisin kiinnostavan myös virastomme ulkopuolella. Blogin lisäksi työstäni voi lukea myös Facebookista sivulta www.facebook.com/avijohtaja .