perjantai 21. elokuuta 2015

Hyvä paha valvonta

Luonani kävi alkuviikosta hyvin väsynyt yrittäjä. Hän halusi puhua normeista. Eteläsuomalainen rakennusfirman toimitusjohtaja koki, että häntä käsitellään jatkuvasti rikollisena, vaikka hän parhaansa mukaan yrittää rakentaa suomalaisille taloja, työllistää useita ammattilaisia, maksaa veronsa ja yrittää kaikin puolin pitää kiinni rakentamisen laadusta ja työntekijöittensä hyvinvoinnista.

Työmaalla oli käynyt työsuojelutarkastaja. Työmaalta ei löytynyt kirjallista tavaransiirtosuunnitelmaa kun omakotitalon pienellä työmaalla tavarat kulkevat kulloinkin tarkoituksenmukaisimmalla tavalla ja suunnitelmat on työnjohtajan korvien välissä. Työmaalta ei löytynyt kirjallista luetteloa vaarallisista aineista kun vaarallisimmat aineet ovat tavanomaisia maaleja. Ja välipohjassa työskentelevillä työmiehillä ei ollut valjaita koska valjaat olivat jatkuvasti tiellä ja aiheuttivat kompastumisvaaran. Tarkastuksella sovittiin, että yrittäjä valvoo taas yhden kesäyön ja kirjoittaa nuo kirjalliset suunnitelmat, vaihtaa rakennustelineet saksinosturiin ja pojat laittavat välipohjassa turvavaljaat ja yrittävät olla kompastumatta. Tarkastaja lupasi perua uhkasakon kun asiat ovat kunnossa.

Virastossamme on työsuojeluosasto. Kävin kesällä tutustumassa kenttätyöhön ja pääsin työsuojelutarkastajan kanssa kiertämään rakennustyömaita. Tarkastuksilla näki tekemistä aivan laidasta laitaan. Oli erinomaisia työmaita, joissa asiat ja asenteet olivat kunnossa. Ja oli työmaita, joissa oikein mikään ei ollut kunnossa. Varsinkaan asenteet. Ihaillen seurasin tarkastajamme työtä, maalaisjärjen käyttöä ja rakentavaa asennetta. Pahimpiin epäkohtiin puututtiin, muuten ohjattiin ja sovittiin. Yhtään niuhottamista tai uhkailua en havainnut. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö sellaistakin joskus voisi sattua. En yhtään epäile yrittäjien kertomuksia, tai ainakaan kaikkia kertomuksia. Osa lentävistä legendoista on toki välillä väritetty kaikilla paletin väreillä.  Mutta niin yrittäjät kuin tarkastajatkin ovat erilaisia. Ihan varmasti löytyy tarkastajia, jotka ovat väärässä ammatissa.

Työsuojelutoiminnan alkuperäinen tarkoitus ei ole ollut kiusata yrittäjiä, vaikka se monesta siltä tuntuukin. Työturvallisuudesta huolehtiminen suojaa sekä työntekijää että yrittäjää. Työntekijä haluaa päästä turvallisesti illalla töistä kotiin. Yrittäjälle taas kunnossa olevat työsuojeluasiat ovat oikeusturva tilanteessa, jossa jotain on päässyt sattumaan. Piittaamattomuus ja huolimattomuus työantaja-asemassa saattaa johtaa oikeusistuimissa koviinkin tuomioihin, jotka pahimmillaan kaatavat koko yrityksen.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö säätelyssä ja niihin perustuvissa vaatimuksissa olisi menty liian pitkälle. Ensinnäkin isojen ja pienten yritysten välillä on eroa. On kummallista, että kahden hengen pitopalvelun pitää täyttää samat vaatimukset kuin kymmenien työntekijöiden laitoskeittiön. Erilaisilla normeilla on suora yhteys yritysten kustannuksiin, kilpailukykyyn ja sitä kautta työllisyyteen.

Pohjimmiltaan on kyse luottamuksesta. Me elämme valitettavasti tällä hetkellä epäluottamusyhteiskunnassa. Sen sijaan, että lähtökohtana olisi luottamus, perustuu lainsäätömme epäluottamukseen. Kun yksi toimii väärin, 99 kärsii tiukasta säätelystä. Ahtaat normit eivät jätä tilaa ajattelulle, innovaatioille tai edes maalaisjärjelle. Tuossa ahtaassa välissä työskentelevät paitsi yritykset niin tosi asiassa myös virastomme valvovat virkamiehet.

torstai 13. elokuuta 2015

Jos olisin pääministeri


Muiden suomalaisten rinnalla olen seurannut yhteiskuntasopimusneuvottelujen haparoivia ensi askelia. Välillä tuntuu, että aloitteiden tekijät rynnivät kuin norsut lasikaupassa. Ja toisaalta tuntuu, että laajempi osanottajakunta on vetäytynyt siilipuolustukseen korviaan kouristuksenomaisesti pidellen. Puhe kulkee kaukaa ohi. Ja minua harmittaa.

Ei näin! Asiat kannattaisi tehdä ihan toisin. Olisi kannattanut tehdä niin alusta asti.

Jos minä olisin pääministeri, kutsuisin kaikki asianomaiset työpajaan ja ideariiheen. Käskisin jättämään harmaat puvut ja pönäkät tittelit kotiin ja tulemaan paikalle avoin mielin uutta etsimään. Paikaksi en missään nimessä valitsisi valtioneuvoston linnaa enkä edes hotelli Korpilahden jäykkää auditoriota vaan rennon luovan ympäristön.

Porukka jaettaisiin sekalaisiin ryhmiin ja laitettaisiin puhtaalta pöydältä kuvaamaan, missä me nyt olemme ja miten olemme sinne tulleet. Kun nykytilasta olisi yhteinen näkemys, asetettaisiin tavoitteet yhdessä. Jälleen puhtaalta pöydältä. Ei syötettäisi valmiiksi annettua viiden prosentin tuottavuustavoitetta vaan yhdessä mietittäisiin missä tilanteessa kansantaloutemme, vientimme, työelämämme ja yhteiskuntamme ylipäätänsä pitäisi olla viiden vuoden kuluttua. Asetettaisiin tavoitteet aidon oikeasti yhdessä. Ehkä saattaisimme päätyä kurkottamaan jopa pidemmälle. Tai keksiä uusia vielä parempia tavoitteita, joita itse on olisi osannut edes ajatella.

Ja tärkeimpänä jokaiselle tehtäisiin kysymys, mitä minä ja minun edustamani taustaryhmä on valmis osaltaan tekemään, jotta tuohon tavoitteeseen päästään. Ei siis veitsi kurkulla vaadittaisi antautumaan vaan jokaiselle tarjottaisiin mahdollisuus osallistua. Kuunneltaisiin toisia ja mietittäisiin, mitä voisimme tehdä toistemme tavoitteita tukeaksemme. Olisiko asiamme ja agendamme yhdistettävissä? Ja mihin sillä tiellä päädyttäisiin ja riittääkö se? Mitä tarvitaan lisää ja voinko minä venyä vielä vähän lisää? Ainoa vaatimus olisi, että jokaisen on osallistuttava.

Näin minä sen tekisin, jos olisi pääministeri. Mutta en ole.