tiistai 8. syyskuuta 2015

Ristiriitaisissa tunnelmissa

Onneksi ei aina tarvitse olla ehdotonta mielipidettä kaikista asioista. Niin kuin nyt esimerkiksi tästä turvapaikanhakijoiden vyörystä Suomeen ja Eurooppaan. Seuraan tilannetta hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa.

Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että hädässä olevia pitää auttaa. Voin vain kuvitella mitä tuskaa kotimaansa pelossa tai köyhyydessä jättäneet ihmiset kokevat. Sanotaan, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Mutta on vaikea kuvitella, että olisi lottovoitto joutua jättämään kotinsa ja perheensä ja joutua kylmään pohjoiseen maahan, täysin vieraaseen kulttuuriin. Kaikki eivät selviä matkasta hengissä, perheet hajoavat ja traumat jättävät ikuiset jälkensä.

Otin eilen kantaa maahanmuuton riskeihin. Totesin, että suurimman uhan muodostaa suomalaisten keskuudessa syntyvät ääri-ilmiöt, rasismi ja väkivaltaisuus. Lausuma oli tarkoituksella kärjistetty ja teki tehtävänsä provosoimalla sosiaalisessa mediassa lievästi sanottuna värikästä keskustelua. Ovatpa aktiivisimmat innostuneet lähettämään ihan henkilökohtaista sähköpostiakin. Kielenkäyttö synnyttää kylmiä väreitä. 

Polttopulloja vastaanottokeskusten pihalle heittelevät suomalaiset pelottavat minua ihan ihan oikeasti. Lyhyellä tähtäimellä riskit liittyvät juuri meihin suomalaisiin ja meidän kykyymme sopeutua muutokseen. Pitkällä tähtäimellä riskejä ovat myös terrorismin soluttautuminen maahamme ja kotoutumisen epäonnistuminen.

Suvaitsevaisuudestani huolimatta on pakko myöntää, että ymmärrän myös ainakin joitakin maahanmuuton ärtymystä aiheuttavia syitä. Suomen talous on heikossa hapessa, valtiontaloudessa on tiedossa isoja kansalaisten arkea koettelevia leikkauksia ja työttömyys jäytää suomalaisten hyvinvointia ja itsetuntoa. Kriisi ei olisi voinut tulla meidän suomalaisten kannalta juuri ikävämpään ajankohtaan. Valitettavasti kriisit eivät kuitenkaan kysy sen enempää aikaa kuin paikkaakaan. Kiusaus asettaa turvapaikanhakijoiden tuki ja omien heikoimpien kansalaisten pärjääminen vastakkain on suuri.

Empatian tunteita ja auttamishalua herättävät helposti pienet lapset, äidit ja vanhukset. Työikäiset terveet miehet turvapaikanhakijoina herättävät ärtymystä myös minussa vaikka kuinka yritän taistella tuota tunnetta vastaan. Mikä minä olen tuomitsemaan kun en tunne jokaisen tarinaa. Eikä minun tarvitsekaan tuntea. Sitä varten meillä ovat vastaanottotoimintaa tekevät viranomaiset, jotka parhaansa mukaan selvittävät, onko avuntarve todellinen. Ja jollei ole, pikakäännytys toivottavasti toimii.

Tilanne on uusi niin koko Euroopassa kuin erityisesti Suomessa. Vastaavaa kansanvaellusta ei ole nähty toisen maailmansodan jälkeen. Siksi sitä on niin vaikea ymmärtää ja ehkä jopa hyväksyä. On vain yritettävä. Ristiriitaisissa tunnelmissa.

torstai 3. syyskuuta 2015

Vale, emävale, tilasto


Yksi helpoimmista säästökohteista on virkamieskunta. Näin tuntuu moni ajattelevan. Viimeksi teemaan tarttui A-P. Pietilä, Etelä-Suomen Median julkaisujohtaja ja pääkaupunkiseudun suurten kaupunkilehtien vastaava päätoimittaja. Pietilä ihmetteli laajalle levinneessä kolumnissaan virkamieskunnan suuruutta. 530.000 virkamiestä julkisen hallinnon palveluksessa. Kamalan paljon. Virkamiesten työaikaa pidentämällä, pärjätään hänen mukaansa jopa 15.000 virkamiestä vähemmällä.

Voi olla. En ryhdy siitä väittelemään. Myös minun mielestäni meillä virkamiehillä on pitkät lomat ja ilman muuta niistä pitää pystyä neuvottelemaan.

Mutta ketä ovat nuo sadat tuhannet virkamiehet? Kunnissa ja kuntayhtymissä työskenteli viime vuonna 430.000 virkamiestä tai työntekijää, valtiolla vajaat 80.000. Määrä on pienentynyt viime vuosina rajusti. Vuonna 2000 valtion leivissä oli 124.000 palkansaajaa.

Valtio ja kunnat ovat viime vuosina ulkoistaneet ja yhtiöittäneet runsaasti toimintojaan. Yhä useamman entisen virkamiehen työasussa lukee tänä päivänä ISS, L&T, CGI tai jotain muuta vastaavaa. Yhä harvemmin julkishallinnon palkkalistoilta löytyy enää siivoajia, vahtimestareita, kuljettajia tai it-henkilöitä. Tämä vääristää myös palkkatilastoja. Pietilän kolumnissa todettiin, että julkishallinnon palkat ovat nousseet yksityistä sektoria nopeammin. Mikään ei kuitenkaan valehtele enemmän kuin keskiarvo. Kun esimerkiksi valtion työpaikat ovat vähentyneet ja jäljelle jäävät vain korkeasti koulutetut tietotyöläiset, keskimääräiset ansiot tilastoissa todellakin ovat nousseet. Yksittäisten virkamiesten tilinauhoissa ei kuitenkaan ole tapahtunut radikaalia muutosta.

Valtion työpaikoista 40 prosenttia sijoittuu ns. turvallisuustoimintaan eli suurimmat ammattikunnat työskentelevät puolustusvoimissa, poliisissa, rajavartiostossa ja rikosseuraamusvirastossa eli vankiloissa. Valtion aluehallinnossa työskentelee 8.000 virkamiestä, joista 1.200 aveissa ja loput elyissä.

Suurin osa noista parjatuista virkamiehistä työskentelee kunnissa ja kuntayhtymissä. Suurin ammattiryhmä ovat 115.000 terveydenhuollon ammattilaista kuten sairaanhoitajat ja lähihoitajat. Lääkäreitä on julkisella sektorilla noin 16.000. Opetusalalla toimii yli 70.000 virkamiestä ja sosiaalihuollossa 50.000 esimerkiksi vanhusten ja vammaisten palveluissa. Kuntien hallintotehtävissä on arvioitu olevan noin 40.000 työntekijää.

Reiluun puoleen miljoonaan julkishallinnon työntekijään mahtuu siis monenlaisia ammattilaisia. Yhteistä heillä kuitenkin on, että he tekevät tärkeää työtä kansan ja kuntalaisten palveluksessa. Ihan jokainen. Turhia ihmisiä ei ole. Turhia tehtäviä saattaa olla, mutta ei ole työntekijöiden vastuulla vaan valtion ja kuntien päätöksentekijöiden.

tiistai 1. syyskuuta 2015

Hyvän johtamisen vallankumous


Osallistuin viime viikonloppuna Suomen Partiolaisten Johtajatulet-tapahtumaan, jossa 1600 suomalaista partiojohtajaa ja johtajaikäistä vaeltajaa kokoontui yhteen pohtimaan johtamista ja kehittymään siinä paremmiksi.

Tapahtuma oli yksi partiotaipaleeni hienoimpia kokemuksia. Johtajatulilla yhdistyi partion tärkeimmät elementit. Opittiin uutta, koettiin elämyksiä, tutustuttiin uusiin ihmisiin sekä tavattiin vanhoja tuttuja. Viikonlopun aikana puhalsin ilmapalloon johtamisajatuksia, makasin satojen partiolaisten kanssa avoimen tähtitaivaan alla muistellen parhaimpia partiohetkiäni, biletin vesiselvänä johtajaikäisen tyttäreni kanssa metsädiscossa, nukuin parhaimpien partioystävieni kanssa kylkikyljessä yhteisessä teltassa, saunoin telttasaunassa, kypsensin ankanrintaa trangialla ja jaoin sadoille ruokaa leirikeittiössä.

Huikean hienojen elämysten lisäksi tapahtumalla oli toinen vieläkin tärkeämpi tavoite; käynnistää suomalaisen johtamisen vallankumous.

Suomen Partiolaisten puheenjohtaja Anna Munsterhjelm on kiteyttänyt tavoitteen loistavalla tavalla: ”Tässä maassa tarvitaan lisää hyvää johtajuutta. Tarvitsemme lisää niitä tyyppejä, jotka nostavat ikävissäkin tilanteissa käden pystyyn ja sanovat, että minä voin hoitaa tämän, tulkaa mukaan, pidän teistä huolta. Tarvitsemme heitä, jotka näkevät, missä on maali ja osaavat rakentaa kaikille mahdollisimman hyvän reitin sitä kohti.”

Annan johtopäätös oli, että hyvään johtajuuteen tarvitaan hyviä johtajia. Siksi hän yhdessä muiden tapahtuman tekijöiden kansa päätti aloittaa vallankumouksen omista joukoista ja koota Suomen partioaikuiset yhteen.

Olen tehnyt johtamista työkseni pian 12 vuotta ja sitä ennen toiminut johtajatehtävissä lukuisissa luottamustehtävissä. Partiojohtajana aloitin jo paljon aikaisemmin 13-vuotiaana partiojohtajana. Olen opiskellut johtamista yliopistossa ja käynyt useita eripituisia johtamiskoulutuksia. Kaikesta kokemuksestani huolimatta sain viikonlopulta valtavan paljon.

Tapahtuman ydin oli lähes kuudessakymmenessä workshopissa, jossa opittiin ja keskusteltiin johtajuudesta. Omissa workshopeissani pohdittiin ammattikonsultin avulla johtajan ajanhallintaa ja Mikkelin hiippakunnan piispan johdolla johtamisen arvoja ja niiden näkymistä omassa toiminnassamme. Teemoina oli tarjolla lisäksi palautteen antamista, itsensä johtamista, laatuajattelua, karismaa, konflikteja ja paineen alla johtamista, monikulttuurisuutta, mentorointia, työhyvinvointia, ryhmän resurssien hyödyntämistä ja paljon paljon muuta. Tarjonta olisi tuonut uutta ajateltavaa kenelle tahansa ammattijohtajalle, puhumattakaan tapahtumaan osallistuneista nuorista johtajista.

Monista partiojohtajista on tullut myöhemmässä elämänvaiheessa ammattijohtajia. Ja päinvastoin. Yllättävän monelta johtajalta löytyy taustalta partioharrastus. Partio kasvattaa tietynlaisia johtajia, joiden tekemisessä heijastuvat partioihanteet ja kasvatustavoitteet. Tärkeitä asioita ovat ihmisyyden näkeminen arvokkaana, erilaisuuden näkeminen rikkautena, kykyä asettua toisen asemaan, yhteisvastuullisuus, reiluus ja omien tunteiden ja mielipiteiden ilmaiseminen tilanteeseen sopivalla tavalla. Tärkeää on myös kyky toimia ryhmässä ja ryhmää laajemmassa organisaatiossa, halu osallistua yhteisten asioiden hoitamiseen, oman ja muiden kulttuurien arvostus sekä kyky ymmärtää itsensä osaksi paikallista, kansallista ja kansainvälistä yhteisöä. Ei hassumpia tavoitteita ihan kenen tahansa suomalaisen tavoiteltaviksi.

Suomessa on noin 55.000 partiolaista. Lähes kymmenen prosenttia heistä on käynyt partiojohtajakoulutuksen. Tämä joukko toimii erinomaisina muutosagentteina suomalaisen johtamisen vallankumouksessa. Ja tuota vallankumousta Suomessa tarvitaan enemmän kuin kipeästi. Suomalainen yhteiskunta huutaa hyvää johtamista perään. Sitä kaipaa niin työelämä kuin poliittinen päätöksenteko. Nyt tarvitaan vastuunottoa ja yhdessä tekemistä, juuri niitä asioita, jotka meille partiolaisille ovat perusasioita.