SEKTORILTA TOISELLE
Mielessäni on pitkään pyörinyt professori Alf Rehnin
lokakuussa Ylen ykkösaamussa kuulemani kolumni johtajista ja johtajien
pätevyyden pysyvyydestä. Kolumnissa Rehn pohti politiikkaan ja
yhteiskunnallisiin tehtäviin siirtyvien yritysjohtajien osaamista.
”Emme voi luottaa
siihen, että ongelmamme ratkaistaan vain sillä, että yritysjohtajat laitetaan
asialle. He voivat olla avuksi, luonnollisesti, mutta eivät hekään mitään
taikakaluja ole. Sen sijaan he ovat rajallisia ihmisiä, joiden pätevyyttä
tulisi samalla vaalia ja virkistää, sekä kunnioittaa että kehittää. Muuten, jos
jäämme kiinni yritysmaailman osaamisen uskontunnustukseen, keskustelumme on
löytänyt epäpätevyystasonsa.”
Rehn toteaa, että on hienoa, että ihmiset siirtyvät sektorilta
toiselle ja siirtävät osaamistaan organisaatiosta toiseen; niin yritysjohtajat
kuin yhtä lailla metallimiehet ja poliisitkin.
Rehn uskaltaa kuitenkin kyseenalaistaa. Useinhan olettamuksena on, että
yritysmaailman osaaminen on käännettävissä yhteiskunnan menestykselliseen
ohjaamiseen. Mutta onko näin?
Pääministeri Juha Sipilän kivinen tie on yksi osoitus siitä,
että kansan ja kansantalouden johtaminen on erilaista kuin yrityksen ja
yritystalouden. Luulenpa, että Sipilä on yllättynyt useammasta kuin yhdestä
asiasta. Johtaminen politiikassa ja yhteiskunnallisessa tehtävässä on vaikeaa.
Kuntien johtotehtäviin rekrytoidaan usein yksityiseltä
sektorilta ja liike-elämästä. Tällaisen osaavan ammattilaisen löytymistä
pidetään usein lottovoittona. Joskus se onkin sitä, joskus taas ei. Joskus
sektoria vaihtavat johtajat onnistuvat, joskus taas eivät.
Tie yksityiseltä
julkiselle on varsin yksisuuntainen. Vastaan tulevaa liikennettä on todella
harvoin. Valtiosihteereitä ja erityisavustajia rekrytoidaan viestintätoimistoihin
politiikan kentän tuntijoina. Entisiä ministereitä on rekrytoitu valtion
yhtiöiden johtoon, viime aikoina tosin harvemmin. Mutta vähissä ovat ne
johtajat, jotka kunnissa hankitun johtamisosaamisen perusteella päätyvät uusiin
tehtäviin liikeyritysten johtajiksi. Ja se on kyllä sääli.
Johtaminen julkishallinnossa ja varsinkaan kunnassa ei ole
helppoa. Omistajaohjaus on moniäänistä ja usein ristiriitaistakin. Päätökset
eivät läheskään aina ole ennakoitavissa. Päätöksentekijöiden motiivit ovat kovin
kirjavia. Ohjausosaaminen on usein puutteellista ja perspektiivi lyhyt ja
kapea. Asiakkaan, päättäjän ja henkilöstön intressit sekoittuvat helposti. Eli
suomeksi sanottuna poliittinen päätöksenteko tekee johtajan asemasta hyvinkin
haasteellisin. Samanaikaisesti odotetaan välittömiä merkittäviä tuloksia. Ja
tulosten arviointiperusteet eivät aina ole täysin oikeudenmukaisia.
Varsin moni johtaja kuitenkin pärjää noissakin olosuhteissa.
Toiminta on tuloksellista, resurssit riittävät kuin ihmeen kaupalla ja
työhyvinvointikin on usein ihan kohtuullista. Julkishallinnon
johtamistehtävissä näkee toki kyvyttömyyttä, mutta huomattavasti useammin aivan
loistavaa johtamisosaamista. Päätöksentekijöiden puhutteleminen ja päätösten jalkauttaminen demokraattisessa organisaatiossa vaatii erityistä kyvykkyyttä, sitkeyttä ja luovuutta. Henkilöstöä ei voi motivoida rahalla. Motivaatio ja innostus on luotava laadukkaalla johtamisella ja vuorovaikutuksella.
Väitän, että julkisessa hallinnossa on johtamisosaamista, josta yritykset ja niiden henkilöstö eivät osaa edes haaveilla. Julkishallinnon pelastusta on yritetty hakea yritysten johtajista. Olisi mielenkiintoista nähdä mitä tapahtuisi, jos virta edes osittain kääntyisi toiseen suuntaan ja julkishallinnon johtamisoppeja kokeiltaisiin yrityksissä.
